Hellerajalla

Kesän alkua ei tarvinnut pitkään odotella. Helle ja lämpimät säät tulivat tänä vuonna jo toukokuun puolessa välissä myös tänne Oulun korkeudelle.


Helatorstain pitkän viikonlopun saimme nauttia lämmöstä ja nyt alkavalla viikolla tuntuu, että lämmintä riitää vielä useampia päiviä.


Luonto heräsi kasvuun nopealla tahdilla. Voisin sanoa hiirenkorvien tulleen koivuihin 14.5 ja nyt kolme päivää tuosta; lehti on jo mukavassa koossa. Sadekuurojakin on sopivasti ollut.


Kesä tuli niin kovalla rytinällä, että ihmisen mieli ei sitä oikein ymmärrä.


Vastahan minä kuvasin jäiden lähtöä.


Nyt yritin ikuistaa kuviini pienet lehdet, kasvavan ruohon ja lämmön.
Nuo pienet alut olivat vielä niin hentoja, että minun kamerani ei niitä pysynyt kunnolla havaitsemaan. (Kuvissa on jotakin viikonlopustani.)  Värit jäivät vaisuiksi. Pohdinkin mielessäni : Alku kesän ihmeellisyyden saattoi parhaiten nähdä ihmisissä. Iloiset ilmeen ja kevyet vaatteet kertoivat sen, että lämmin ilma ympärillä tuntuu ja tuoksuu hyvältä. Harmi, että minä en juurikaan kuvaa ihmisiä.


Helteisellä säällä ihminen ikään kuin pysähtyy. Pitäisi olla aikaa vaan olla.
Itselläni oli paljon tekemättömiä töitä. Niiden kanssa kamppailu alkuun hieman rasitti, mutta sitten päätin, että pysähdyn minäkin ja teen enimmäkseen pieniä mukavia asioita.


Lopulta löysin iloa ja tyytyväisyyttä: pyöräilystä lähimaastossa, istuskelusta kirjan kanssa takapihalla. Lueskelin hitaasti, sanoja makustellen. Olin vailla oppimisen tai ymmärtämisen pakkoa...


Alku kesällä huomaan olevani usein helposti normaalia väsyneempi. Loma jo siintää ajatuksissa  ja työvuosi painaa. Jotta havaitsee ja iloitsee kaikesta kokemuksellisesta luonnossa joutuu pinnistelemään enemmän.
 Aina se pinnistely palkitaan. Mieleni oli rauhallinen, kun ilta myöhaisellä jaksoin kävellä mukavan lenkin -  koirani kanssa tietysti.