Monissa yhteyksissä näin kuvia vaalean vihreästä ruohosta ja pienistä lehdistä.
Huikean kaunista se vihreys.
Meillä ei vihreää ollut, vaan kylmää ja sadetta. Melkein jo alkoi turhauttaa tuo sateisuus vapaapäivinä.
Eilen, siis äitienpäivänä onneksi oli jo vähän auringon pilkahduksia.
Kävin lasteni kanssa omaa äitiä (ja isääkin:) tervehtimässä ja pääsimme vähän peltotöihin.
Vanhalla puutarhajyrsijällä käännettiin äidin kasvimaa ja perunapelto.
Meidän lisäksemme siellä oli sisareni miehensä ja poikansa kanssa. Yhdessä tekemisen meininki oli taas kerran huippua. Vuosi sitten kaadoimme pihan vanhat hopeapajut, joten pikku talkoot alkavat olla melkein perinteenä.
Touhujen lomassa katselin pientä jokea, joka virtaa vanhempieni takapihalla ja muutakin miljöötä siellä.
Vuosi vuodelta tuo paikka tuntuu minulle rakkaamalta. Toivon, että vanhempani nyt eläkkeellä ollessaan osaavat iloita pihasta ja omakotitalosta, eikä työmäärä käy vielä liialliseksi. Tämän kevään touhuja kyllä hankaloittaa isän jalka, joka on kipsissä.
Olen ennenkin maininnut kirjailijan Maija Asunta-Johnston. Hän kirjoittaa päiväkirjatyyppisesti eläkevuosistaan pienessä kylässä Unkarissa. Näihin kirjoihin palaan aina silloin tällöin ihan kirjoitustyylin ja arjen kuvausten vuoksi. Omaan eläkeikääni on vielä pitkä aika, mutta
nämä kirjat tarjoavat tunnelman hitaampaa, mutta monipuolista ja mielenkiintoista elämää.
Ehkä tämä on salainen haaveeni tai sitten tämän elämäntavan ajattelukin tuo minulle tavallaan tyytyväisyyden. Nähtäväksi jää saavutanko oman Várbalogin kyläni joskus. :))
Tässä eilisiä tunnelmia kotipaikaltani.
Kylmä sää on aiheuttanut sen, että kasvukausi on lähtenyt hitaasti liikkeelle.
Tänä iltana kuitenkin sade on lämpimämpää ja oikein tarkasti nuuhkaistessa ilmassa on aavistus vihreää tuoksua. Aurinkokin pilkistää jopa. Jee, jee.. hihkun mielissäni. Löydän pihalta pienen keltaiset nupunt kuvattavaksi. Laitan rinnalle kuvan sateiselta pyöräilyretkeltäni. Romu ja roinakin voi ola kaunista omalla tavallaan. Vai voiko?
