Kas kummaa. Silmäni eksyivät tämän blogin sivuille. Ihan kiva asia.
Eipä ihmeitä kokemuksia näin maanantaina. Korona-aikaa eletään valitettavasti edelleen.
Rokotukset ovat edenneet hitaasti, koska rokotteita ei ole saatu Suomeen kovin hyvin.
Samalla muuntunut ja herkemmin tarttuva virusmuunnos on alkanut levitä. Ei siis kovin
huikeaa sillä rintamalla. Toki saan olla kiitollinen, että ollaan selvitty terveenä ja järjissään.
Töissä aika normaalia ollut. Vapaa-ajalla hyvin pienet ympyrät. Onneksi voi ulkoilla ja
sitähän minä olen kyllä tehnyt. Kävellyt ja pyöräillyt tosi paljon. Olen kyllä tosi iloinen ollut,
että siihen on aina mahdollisuus.
Arkeani muutti radikaalisti se, että minulla ei ole enää koiraystävääni. Se ulkoileen nyt
mielessäni ja toisessa ulottuvuudessa. Todella iso muutos, jonka olen nyt vasta pikku hiljaa
alkanut ymmärtämään reilu 2 kk aikana. Aikuisiälläni minulla on ollut oma koira n. 29 vuotta.
Olen ehdottomasti vielä hyvin paljon koiranulkoiluttaja sisimmässäni. Joku osa minussa
ihmettelee tätä muutosta koko ajan. Ei ole kiire töistä kotiin, ei tarvitse/kuulu asiaan käydä
ulkona aamulla ensimmäisenä tai illalla viimeisenä. Ei huoledittavaa tässä lähellä, vain minä
itse. Yritän sopeutua ja pärjätä ilman koiraa.
Elämää koronan kanssa on ollut nyt aika lähelle jo vuoden. 2.2. 2020 päiväkirjassani oli
"tavallinen" kirjoitus ja sitten tuli uusi näkökulma mukaan, pooikkeusolot ja huolet. Toisaalta
tähän on jo tottunut, ei enää jaksa koko ajan seurata uutisointia, vain tarpeelliset. Elämä on
muokkautunut sen mukaan mitä voi, vaikka kovin paljoa ei voi.
Voimme vaan yrittää tehdä elämästämme niin kivaa kuin mahdollista. Moni on löytänyt mm.
käsityöt uudelleen ja leipominen myös on hyvin suosittua. Minulla näitä em. ei ole juurikaan
enemää kuin aiemminkaan, mutta silti ymmärrän niiden arvon. Kävelylenkillä rantaan päin
harvoin on hiljaista. Ulkoilu on myös monelle luonteenomainen tapa kompensoida niitä
harrastuksia, jotka ovat nyt vaikeampia toteuttaa, siksi että moni paikka on kiinni tms. Tällä
hetkellä onneksi tartuntojen määrä on kotikaupungissani Oulussa lähtenyt laskuun.
Eiköhän tämä tästä pikku hiljaa helpotu. Siihen asti sinnitellään. Jaksaa, jaksaa vaan!
Välillä on hankalampaa sietää, mutta kyllä me kestetään.
Elämä on kuitenkin kaikenkaikkiaan usein ihanaa ja luonto ihmeellistä ihan tällaisenakin
aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!